Ajaminen Amarillosta Teksasissa Albuquerqueen New Mexicossa ja siitä Flagstaffiin Arizonassa johtaa käytännössä pitkiin päivämatkoihin, koska isompien kaupunkien välillä ei ole oikeastaan minkäänlaisia kaupunkeja ja nähtvyydet ovat nekin harvassa. Ajomatka Amarillosta Flagstaffiin on noin 1000 kilometriä, ja vähäiset nähtävyydet pääväylästä joskus vähän kauempana lisäävät tuohon helposti 300 kilometriä – näin meille kävi. Me ajoimme tuon kahdessa osassa, ja silti olimme kummassakin kohteessa perillä joskus kello 18 aikoihin vaikka lähdimme ajoon ennen kello yhdeksää aamulla. Flagstaffissa suunnittelimme ennen Grand Canyonille lähtöä loppumatkan reitin ja varailimme hotellit, kun Grand Canyonin alueella ilmoitettiin olevan ongelmia nettiyhteyksien kanssa – minkä seurauksena olimme “lounaalla” Grand Canyonissa vasta kello 17 jälkeen. Eli vähäinen jäljelle jäänyt aika ei riittänyt millään juttujen kirjoitteluu tai edes otettujen valokuvien läpikäyntiin – yhteensä matkan aikana on tullut tähän iltaan mennessä reilusti yli 2 000 valokuvaa, siitä riittäisi aineistoa paksuunkin kirjaan 🙂
New Mexicon ja Arizonan pohjoisosat ovat suurten intiaanireservaattien aluetta, alkuperäisiä amerikkalaisheimoja ovat hopit, zunit, navajot ja hualapait. Intiaanien läsnäolon huomaa melkein heti Albuquerquesta länteen lähdettäessä ja ensimmäistä jonkinlaista Grantsin kaupunkia lähestyttäessä, ja vielä selvemmin tästä eteenpäin. Juuri ennen Grantsiin tuloa kannattaa kuitenkin poiketa Interstate 40:ltä etelään El Malpais National Monument -alueelle, joka on kesäisin suosittua retkeilyaluetta yli 2400 metrin korkeudella maanpinnasta. Ennen retkeilyalueelle tuloa ja pian siltä poistuttua näkyy hyvin, miten vaatimattomissa oloissa asustavat nykypäivän alkuperäiset amerikkalaiset, kuten navajot. Oheinen kuva on napattu Grantsin liepeiltä ja osoittanee, mitä tarkoitan. Gallupin kaupunki on muuten paikka, joka sijaitsee neljän suuren reservaatin risteyksessä ja siellä katukuvassa on silmämääräisesti alkuperäisamerikkalaisia yli 90% kaikista ihmisistä.
Espanjalaiset konkistadorit antoivat nimen El Malpais (=paha maa) tuolle retkeilyalueelle, koska maasto on vanhojen laavavirtojen erittäin rosoisen pinnan vuoksi hyvin vaikeaa kulkea, varsinkin hevosilla. Meidän kannaltamme näillä kohdin matka meni jännittäväksi, kun lämpötila laski pakkasen puolelle ja tien varsilla oli lopulta viitisentoista senttiä lunta; autossa tietysti normaalit kesärenkaat. Onneksi tie oli kuitenkin sula, vaikka kuvan mukainen nähtävyys Ice Cave sammuneen tulivuoren olikin suljettu lumen vuoksi.
Vähän El Malpaisista eteenpäin Zuni-reservaatin alueella on alueen merkittävin nähtävyys El Morro, jolla on merkitystä niin hienona luonnonnähtävyytenä kuin historiallisestikin. Tämä miltei tasamaasta pystysuorana kohoava hiekkakivinen kallio on ollut entisinä aikoina tunnettu kaikkien matkailijoiden joukossa, sillä kallion kupeessa on lähes pyöreä ehkä noin 15-metrinen lampi, jossa on aina juotavaksi kelpaavaa kirkasta vettä. Pystysuoraan ja sileään kallioseinään on myös juomapaikalla kävijöiden helppo jättää merkintöjään. Jo muinaiset alkuperäisasukkaat piirtelivät kallioon petroglyfeiksi nimettyjä kuvioita, ja ensimmäiset näille alueille tulleet espanjalaiset jättivät merkintönsä jo vuonna 1605. Sen jälkeen länteen matkaavat siirtolaiset ja sotilaat ovat kukin jättäneet kallioon omia merkkejään ja siksi kalliota kutsutaan myös nimellä Insrcription Rock eli “kirjoituskallio”. Jos ympäristössä ei olisi ollut ainakin kymmenen senttiä lunta, olisi kallion päällekin voinut kivuta merkittyä reittiä pitkin. Hieno paikka!
Korkeiden ylätasankojen – amerikkalaisittain High Plains – läpi ajaminen merkitsee sekä mainittuja pitkiä ajomatkoja että valtavia suoria. Mittasimme jossain Albuquerquen ja Flagstaffin välillä pisimmän suoran mitaksi noin 50 kilometriä. Kun ympäristökin on suurelta osin yksitoikkoista tasaista ilman varsinaisia pysähtymispaikkoja, kannattaa käyttää mukavaa autoa ja vakionopeussäädintä. Ajoa toki Route 66:lla tuntuvat vaivaavan loputtomat rekkajonot käytännössä mihin aikaan päivästä tahansa. Joillakin kohdin maisemaa piristävät ympäristön “pöytävuoret” eli mesat (New Mexicon pohjoisosista käytetään myös nimitystä Mesaland) ja Flagstaffia lähestyttäessä jo noin sadan kilometrin etäisyydeltä näkyvät San Francisco- ja Humphreys Peak -vuoret, jolta pätkältä oheinen kuva.
Flagstaffista Grand Canyoniin pääsee nopeimmin lähtemällä luoteeseen 180- ja 64-teiden kautta ehkä noin puolessatoista tunnissa. Niin Route 66-reitin kuin vaikuttavien nähtävyyksien kautta päätimme kuitenkin mennä 89-tietä pohjoiseen ja poikea siltä varsin pian sivuteille katsomaan entistä tulivuorta Sunset Crateria ja vähän etäämmällä mysö Wupatki National Monumentin kautta 64-tielle, jota pitkin Grand Canyonin majoituspaikkoihin menee kaksinkertainen aika. Sunset Crater on sammunut tulivuori, joka purkautui viimeksi vajaat tuhat vuotta sitten jättäen ympäristöönsä louhikkoiset laavavirrat ja hiilenmustan laavahiekan muodostaman maaston. Itse vuoren rinteillä ei vieläkään kasva mustassa laavahiekassa oikeastaan mitään. Koko alue Flagstaffista Grand Canyoniin on tuliperäistä ja siellä on noin 600 sammunutta tulivuorta ja vähänkin korkeammat maastokohdat kasvavat vankaa ponderosa-mäntyjen ja isojen katajoiden muodostamaa metsää. Huikea vastakohta esimerkiksi vieressä oleville monivärisille autiomaille, paikallisten sanomana Painted Desert.
Wupatki National Monument on alue, jolla muinaiset navajo- ja hopi-intiaanien esi-isät asuivat savesta ja hiekkakivestä korkeille paikoille tehdyissä useian monikerroksissa ja muutenkin suurissa taloissa noin vuosina 1100-1200. Sen jälkeen nämä metsästystä ja maanviljelyä harjoittaneet asukkaat jostain syystä vähenivät ja hävisivät seudulta ja tilalle tulivat suurelta osin muualta esimerkiksi navajot. Silloisia kivirakennuksia nimellä “pueblo”, ja suurin rakennuskokonaisuus on Wupatkissa “Tall House”, jossa on ollut aikanaan noin sata huonetta, joissa asui kokonainen kylä. Ympärille on rakennettu pyöreitä kokoontumisalueita mm. erilaisia seremonioita tai juhlia varten. Juuri nämä rakennukset tekivät ensimmäisiin espanjalaisiin suuren vaikutuksen, ja niistä myös Santa Fe:n hieno arkkitehtuuri on kehittynyt.
Matkamme viime vaiheissa yleensä hyvin perille löytänyt TomTom-navigaattorimme on sekoillut rankasti, nähtävästi puutteellisten Yhdysvaltain karttojen vuoksi. Sen paremmin Flagstaffin kuin Grand Canyoninkaan hotelliemme osoitteita navigaattori ei löytänyt, ja etsimisiin kului ylimääräistä aikaa molemmissa kohteissa ilman kunnollisia paperikarttoja lähes tunti. Vasta tuon jälkeen älysin kokeilla Nokian Lumia-puhelintani, ja sehän kyllä olisi osoitteet hallinnut. Varsin pitkillä talottomilla harhataipaleilla perinteinen kartta ja kakkosnavigaattori eivät siis ole turhia välineitä. Onneksi eilen pääsimme kuitenk Grand Canyoniin, mutta se on kokonaan erillisen jutun arvoinen!
Tässä jo vähän huolestuin että oletteko ojaan ajaneet mutta tulihan sitä juttua sieltä. Tosiaan niin kännykkä kuin nettiyhteydet ovat siellä joskus hakusessa. Ei ole mastoja ihan niin tiheässä kuin kotimaassa. Mutta hyvää loppumatkaa nyt kuitenkin. Lassi
Iso maa ja erilaiset sivupolut tekevät ainakin joillakin alueilla päivämatkat pitkiksi, eikä näin pitkää automatkaa kannata suunnitella yksityiskohtia ja eri paikkojen hotellivarauksia myöten etukäteen. Sää ja eri paikkojen tilanteet vaikuttavat paljon.
Me esimerkiksi käytimme Flagstaffissa noin pari tuntia selvittääksemme etukäteen muutaman seuraavan pysähdyspaikan sääennusteet ja hotellit sekä teimme varaukset, koska netin toimivuudesta ei ollut täällä Grand Canyonin hotellissa varmuutta – pätkinyt on, mutta nyt tuntuu toimiva ok. Kännykkäverkkoa ei ainakaan minun Saunalahti-liittymälläni täällä löydy 🙂