Tänään eilisen pölymyrsky oli kadonnut ja aamu valkeni kirkkaana, mutta koleana kovan tuulen ja koko päivän vain muutamassa plusasteessa pysyneen lämpötilan vuoksi. Ajoimme Canyonin pikkukaupungista Amarillon vierestä Albuquerqueen ja tajusimme oikeastaan vasta autossa, että rajalla olisi taas uusi aikavyöhyke, mikä antoi tunnin lisää pituutta päivään. Niinpä päätimme poiketa alkuperäisestä suunnitelmasta ja kiepata noin sata ylimääräistä kilometriä Santa Fe:n kautta, mikä osoittautui erinomaiseksi valinnaksi. Juuri tällä ajomatkalla tulee toistaiseksi selvimmin, miksi Route 66 on nykyisinkin niin suosittu.
The American Dream of Route 66
Oikeastaan vielä Amarillon kaupungissa tien Interstate 40:n vieressä vasemmalla näkyy koko Route 66:n henkeä aivan olennaisella tavalla kuvaava Cadillac Ranch – ehkä kaikkein olennaisin koko reitin ajajan pysähdyspaikka. Teoksen pisti alulle kustantaja, rancheri ja taidekeräilijä, miljonääri Stanley Marsh 3, joka halusi jonkin teoksen, jossa ilmenisi Route 66:n henki – “amerikkalainen unelma” vapaudesta tehdä mitä tahansa ja mennä minne tahansa. Taideteoksen toteutti kolme 1970-luvun alun Ant Farm -taiteilijayhteisön kaveriaTeksasin aavalla tasangolla. Kaikki kymmenen autoa ovat Cadillacin siipiperäistä mallia sen valmistusvuosilta 1948 – 1964. Kun Amarillo laajeni liian lähelle oikeaa vaikutelmaa ajatellen, Marsh siirrätti Cadillacit tiluksillaan mailin verran kauemmas kaikista rakennuksista. Vaikutelma kauniina aamuna on hämmentävä ja herättää varmasti kysymyksiä. Kävijöille vinkiksi: vielä näin marraskuun hiljaisen kaudenkin aikana autojen lähistöllä on maassa spraymaalitölkkejä, joista varmasti joku toimii sen verran, että voit maalata haluamasi kuvion johonkin autoon.
Puolivälissä Route 66:tta
Aika pian Amarillon jälkeen kohdalle tulee Adrianin pikkukaupunki jonka kautta 66-tien matkaajan kannattaa tietysti myös pyörähtää. Hiukan länteen kylästä on nimittäin yksi reitin kuuluisista ravintoloista, Midpoint Café, joka sijaitsee ainakin oman ilmoituksensa ja omien laskelmiensa mukaan täsmälleen keskellä vanhaa Route 66 -valtatietä. Matkaa täältä on niin Chicagoon kuin Los Angelesiinkin 1139 mailia. Kahvilan erikoisuus on “Ugly Crunch Pie” ja sen yhteydessä on myös Route 66 -myymälä, josta meillekin jäi matkaan yksi kyltti: vaimoni Minin parkkipaikan osoittava kyltti. Juttelimme muutaman sanan tuosta paikan omistajan Fran Houserin kanssa ja hän kertoi hommanneensa kylttejä saadakseen omalle Mustangilleen varatun paikan. Fran itse on omistanut Midpoint Cafén vuodesta 1990 ja toimi esikuvana autolle Flo “Flo’s V-8 Café”:sta elokuvassa Cars. Itse en muuten ole tuota animoitua elokuvaa nähnyt, mutta sehän perustuu kokonaisuudessaan Route 66:een – varmasti se on siksi katsottava viimeistään reitin ajettuani.
Maisemat muuttuvat
Puoliväli on myös hyvin lähellä pistettä, jossa Chicagosta alkaneet suuret tasangot jäävät taakse ja maisema alkaa vähitellen muuttua vuoristoisemmaksi ja maisemat ylipäätään monipuolisemmiksi. Moni on muuten todennut, että amerikkalaisuudesta ei saa täyttä kuvaa ajamatta noiden valtavien tasankojen läpi, ja kyllähän se ainakin itselleni on tuonut ymmärryksen, miksi Yhdysvallat on yhä maailman suurin maatalousmaa – ja pikkukaupunkien ihmiset ihan toista maata kuin suurkaupungeissa. Santa Rosan kaupunkiin New Mexikossa tultaessa ympärillä on jo vilahdellut lukuisia pöytävuoria, amerikkalaisittain mesoja, joiden korkeus ja laajuus vaihtelevat suuresti. Itse Santa Rosassa on myös yksi luonnon erikoisuuksista Route 66:n varrella, nimittäin Blue Hole. Kyse on luonnon muovaamasta erittäin “kaivosta”, josta pulppuaa vettä noin 3 000 gallonaa minuutissa. Tämän altaan syvyys ja leveys pinnalla ovat noin 24 metriä, pohjalla leveys on 40 metriä. Kautta vuoden 18 Celcius-asteessa pysyvä ja erittäin kirkas vesi ovat tehneet tästä paikasta yhden Yhdysvaltain suosituimmista sukelluksen opiskelupaikoista. Vaikka ulkona oli vain muutama aste lämmintä, sukeltajia oli Blue Holessa meidänkin sinne piipahtaessamme. Monet erityyppiset luonnon nähtävyydet ovat ilman muuta yksi Route 66:n suurista viehätyksistä.
Vanhaa, hienoa amerikkalaisuutta
Kolmas Route 66:n viehättävyyden salaisuuksista on matkan aikana myös valjennut: amerikkalaisuus on monessa suhteessa erittäin positiivista ja monia eri kulttuureja yhdistävää. Varsinkin pikkukaupungeissa sekä Route 66:n varren majapaikoissa ja ravintoloissa ihmiset suhtautuvat aidosti ja innostuneesti vaikkapa meihin kaukaa Suomesta tulleisiin matkalaisiin. Monien vaiheiden jälkeen myös alkuperäiset amerikkalaiset (native americans), mitä nimitystä nykyisin suositaan “intiaanin” sijaan, ovat saaneet arvostusta. New Mexicossa ja erityisesti sen vuorten juurella sijaitsevassa kauniissa pääkaupungissa Santa Fe:ssä tämän huomaa erityisen hyvin. Koko kaupunki on nimittäin rakennettu savitiilirakennuksista ja rakennustavasta käytetään nimeä “adobe” eli savitiili. Rakennusten perusarkkitehtuuri ja rakennusmateriaalit ovat peräisin paikallisilta puebloilta, joiden isoihin espanjalaiset conkistadorit aikanaan ihastuivat. Suurin osa keskustan hienoista rakennuksista on tehty tällä rakennustavalla ja sieltä löytyy myös Pohjois-Amerikan vanhin julkinen rakennus, oheisen kuvan esittämä kuvernöörien talo vuodelta 1610.
Santa Fe:stä on varmasti osin perinteisten asukkaittensa ja heidän hienon arkkitehtuurinsa sekä aidon amerikkalaisen monikulttuurisuuden ansiosta kehittynyt suosittu taiteilijoiden keskus ja vain runsaan 70 000 asukkaan kaupungissa on kuulemma yli 200 galleriaa sekä akateemisen tason taidekoulutusta. Vaimoni osti paikalliselta korujen tekijältä, iäkkäältä ja erittäin mukavalta kuvan pueblo-naiselta korvakorut 🙂
Yöksi majoitumme Albuquerqueen, jossa Microsoft alkoi Route 66:n varrella olevissa motelleissa vuonna 1975 – mutta siirtyi täältä aika pian Seattleen. Myös huipputeknologia siis kohtaa perinteet Route 66:lla.
