Filmifestivaalien todella päästyä vauhtiin on käyty katsomassa muutamaa hyvin mielenkiintoista elokuvaa ja parissa tapauksessa ensimmäiseen esitykseen on tullut paikalle myös elokuvan ohjaaja kertoilemaan elokuvansa teosta ja vastailemaan yleisön kysymyksiin. Ohjaaja ja joskus myös elokuvan tuottaja tai päätähti ovat tällaisen festivaalin todellinen suola!
Ensimmäisenä katsoimme edellisen jutun jälkeen katsoimme azerbaizanilaisen elokuvan “Nabat“, joka kertoo pyyteettömästi sairasta miestään hoitavasta maalaisnaisesta keskellä 1990-luvun alun sotaa Vuoristo-Karabahissa. Käytännössähän tuosta seurasi ns. jäätynyt konflikti, joka vain jatkuu. Valitettavasti tuolla ei ollut ohjaajaa paikalla kertoilemassa tarkemmin, mutta viesti oli selvä: sota on kamala juttu varsinkin jatkuessaan, eikä siinä ole mitään hyvää.
Seuraava elokuva oli riemukas ruotsalaiselokuva “100-vuotias, joka karkasi ikkunasta ja katosi“. En muista koskaan komediaelokuvaa katsoessani kuulleeni yleisön suorastaan ulvovan naurusta tämän elokuvan tapaan. Tämän elokuvan olin itsekin jo nähnyt tulomatkalla Palm Springsiin ja nyt se tuntui vain entistä paremmalta. Nythän elokuvan saa Suomessa jo DVD:näkin, suosittelen!
Pakistanilainen elokuva “Dukhtar” (suomeksi: Tytär) oli hieno kertomus äidin ja hänen 10-vuotiaan tyttärensä pakomatkasta alkaen tyttären pakkoavioliittoa edeltävänä päivänä. Ohjaaja Afia Nathaniel kertoi elokuvan teon vieneen kaikkiaan kymmenen vuotta, Pakistanissa kun ei ole tällaisia draamaelokuvia varten minkäänlaista filmiteollisuutta eikä koulutustakaan siihen. Dukhtar on paitsi ensimmäinen draamaelokuva maassa, myös ohjaaja on ensimmäinen naisohjaaja siellä. Toivotaan, että hän saa rahoitusta ja tukea uusille tarinoille!
Eilen 6.1.2015 oli tämän festivaalikerran toistaiseksi mukavin tapahtuma, kun jonotimme ensin tunnin yli 25 asteen lämmössä avoimen taivaan alla elokuvaan Mielensäpahoittaja, sitten katsottiin se ja kuunneltiin Dome Karukoskea sekä juteltiin hänen kanssaan. Ihan kaikki vahvan suomalaiset vitsit eivät amerikkalaisyleisöön uponneet, mutta raikuvaa naurua ja pitkät aplodit elokuva sai. Ihmisiä oli kyselytilaisuudessa paljon ja Dome kertoi tehneensä tämän suomalaismenestyksensä amerikkalaiselle isälleen. Hän oli itsekin epäillyt, miten Tuomas Kyrön päiväkirjamaiset kirjat saisi juonielokuvaksi, mutta hienostihan hän tuossa onnistui. Domen tapasimme vielä leffan päätteeksi teatterin aulassa ja hän kertoi olevansa muutaman päivän paikkakunnalla vaimonsa ja 9-kuukautisen lapsensa kanssa. Dome nappasi meistä “fanikuvan”, sekä toivotti tervetulleeksi uudelleen kahden vuoden kuluttua, mikäli suunnitelmat “Tom of Finland” -elokuvan kanssa toteutuvat suunnitellusti. Kiitimme, jäämme odottamaan. Oman alla olevan fanikuvamme olimme saaneet jo teatterissa ennen elokuvan alkua yhdessä Palm Springsissä asustavan Tertun kanssa:
